Pryki

Hiljattain olen innostunut vanhemmista viineistä. Valitettavasti Alkon suppean valikoiman vuoksi näitä joutuu hankkimaan ulkomailta.

Viime viikolla sain siis suoraan kotiovelle toimitettuna neljä pulloa vanhaa portugalilaista viiniä. Ensimmäinen niistä, Pegos Claros 1994 Palmelan alueelta, on nyt juotu.

Tiivistettynä huomiomme kuuluu jotakuinkin näin: viini ei ollut liian helppo eli yksipuolinen, mutta ei myöskään niin päällehyökkäävän monipuolinen, että olisi vaatinut useamman siemauksen ennen kuin makunystyrät saavat selvää sävyjen kaaoksesta.

Tässä viinissä oli selkeä hapan lambicmainen tuoksu, jonka voisi arvella johtuvan  brettanomyces-hiivasta, mutta on vaikea sanoa mistä piirre todella johtuu. Toisin kuin Lissabonissa kuukausi sitten juomassani 1980 pullossa, tässä happamuus ei kuitenkaan yltänyt yhtä voimakkaisiin sienimäisiin sävyihin. Tuoksun ryhdikkyys ja tammi tukivat ja tasapainottivat happamuutta. Loppulasia kohden sienimäisyyteen tottuu ja se sekoittuu toisiin tuoksuihin saaden aikaan samean ja lämpimän vaikutelman.

Pidin tästä viinistä myös sen vuoksi, että maussa saattoi vielä tuntea hienoista kitkeryyttä ja tanniinia. Näin ollen suutuntuma ei käynyt liian yksiulotteisen pehmeäksi.

En kuitenkaan pääse eroon siitä epäilyksestä, että kuuluuko lambicmainen happamuus ylipäänsä ikääntyneisiin viineihin? Itse pidän siitä, koska se tuo monipuolisuutta viiniin. Pitänee jatkaa kokeiluita ja yrittää ottaa asiasta selvää.

Tässä muutamia kevään cocktailkokeiluita.

Ensinnäkin kaksi versiota välimerellisestä cocktailista

Ainesosat: ouzoa, pieni tilkka ruusuvettä, tilkka angostuuraa, ruokosokerisiirappia, vettä

Sekoitetaan jäiden kanssa lasissa tai ravistetaan yms. Tämä on oikein elähdyttävä ruusun ja aniksen tuoksuinen tapaus, jota kuvittelisi mainiosti juovansa digestiivinä merenrannalla.


Ainesosat: ouzoa, appelsiininkukkavettä, tilkka appelsiininkukkavettä, tilkka angostuuraa, ruokosokerisiirappia, vettä

Luonteeltaan melko samanlainen kuin ruusuinen ouzo, mutta pidin tästä enemmän, koska appelsiininkukka on hieman moniulotteisempi tuoksu.

Seuraavaksi appelsiinihunajanektari 


Ainesosat: 3cl giniä, 1cl hunajarommia (Kanarian sorttia), 1cl cointreau, puristus limeä, tilkka appelsiininkukkavettä sekä angostuuraa.

Pidin tästä oikein paljon, mutta jos ainesosia ei saa täydelliseen tasapainoon, tämä epäonnistuu täydellisesti. Parhaimmillaan se on erittäin moniulotteinen parfyyminen nektari viipyilevällä maulla. Sopii erinomaisesti myös soodalla jatkettuna.


Ja lopulta vielä yksi ouzococktail


Ainesosat: 3cl ouzoa, 1cl hunajarommia, tilkka appelsiininkukkavettä, ruokosokerisiirappia, vettä

Tämä on kaikista yllä luetelluista omasta mielestäni paras. On tärkeää pitää ouzo liköörimäisen paksuna ja malttaa liiallista veden lisäämistä. Tässä eri maut asettuvat hyvin selkeästi omille tasoilleen: tuoksu on kukkainen ja makea, makua hallitsee anis, kunnes lopussa hunajarommin sekä appelsiininkukan parfyymimainen yhdistelmä nousee esiin aniksen väistyttyä. Huom. kuvassa taitaa olla soodalla jatkettu versio.

Nyt vaihteeksi jotain aivan muuta. Olen viime aikoina aloitellut sikariharrastusta keskittyen erityisesti ikääntyneisiin kuubalaisiin. Sen lisäksi olen jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut nenänuuskasta, joten kun huomasin kuinka halvalla nämä todellakin wanhat purkit lähtevät, en voinut vastustaa kiusausta.

On vaikea sanoa onko nuuska todella vuodelta 1870. Kenties joku asiaa tunteva saattaisi varmistaa iän ruosteesta, paperin ulkonäöstä sekä veroleimasta, mutta itse en lähde tuotteen autenttisuutta sen enempää problematisoimaan. Nenänuuska on tainnut jäädä aika vähälle huomiolle 1900-luvun keski- tai loppuvaiheilta saakka, sillä netistä löytyy useita vanhoja purkkeja hyvin halvalla.

Tupakka on tietysti ollut ilmalta suojatussa tilassa, joten on vaikea sanoa onko se kehittynyt mihinkään suuntaan. 1800-luvulla valmistetun nuuskan kokeileminen on silti vaivan ja rahan arvoista.

Nuuska on hienoa ja kuivaa pulveria, jossa on hyvin erikoinen tuoksu. Pohjalla vallitsee vahva nahkaisuus, kumimaisuus tai puumaisuus pienellä fermentoituneella vivahteella, ja näiden seasta voi erottaa erilaisia makeita ja kukkaisiakin sävyjä.

Tuotettahan ei ole tarkoitus vetää nenäonteloon asti kuten tiettyjä laittomia nautintoaineita, vaan pieni määrä jauhetta imaistaan limakalvolle lyhyellä ja terävällä nuuhkaisulla. Nuuska ei polta, mutta muutaman minuutin päästä saa varautua siihen, että jauheen makuista nestettä alkaa pikkuhiljaa valumaan nieluun. Tämä on normaalia, osa tuotteen rituaalia, eikä ainakaan tämän miedon ja makean nuuskan kanssa häiritse lainkaan.

Nuuskan tuoksu ei kestä kovinkaan kauan. En myöskään ole vielä kokeillut niin suuria annoksia, että vaikutuksen tuntisi yhtä selvästi (näin tupakoimattomana henkilönä) kuin esimerkiksi sikarin jälkeen. Annostuksena oli noin tulitikunpään kokoinen keko kumpaankin sieraimeen. Suhteellisen yleinen tapa on ilmeisesti asettaa annos peukalon ja etusormen väliin jäävään kuoppaan ja nuuskata se siitä.

Oli miten oli, nuuska on nyt humidorissa, koska haluan kokeilla sitä hieman kosteampana. Ehkä se saa samalla hieman seetrin tuoksua.

Maailmalla on taidettu puhua jo vuosia cocktail-renessanssista. En tiedä ovatko trendin aallot vihdoin lyöneet Suomeen, olenko auttamattomasti jäljessä juomakulttuurin kehitysvaiheista, vai onko tutkimusteni luonnollinen kulku vihdoin johtanut myös cocktailien pariin, mutta tunnustan, että näitä on tullut viime aikoina nautittua.

Pitkistä drinkeistä olen päätynyt modifoitujen Gin & tonicien kautta vihdoin klassikkococktaileihin. Niissä olen hurahtanut kaikista alkeellisimpiin juomiin – niihin, mitä hädin tuskin voi nykyisten pitkien drinkkien aikakautena kutsua muuksi kuin sotketuksi viinaksi.

Ensin kokeilin Sazeracia jäljitellen alkuperäistä reseptiä parhaani mukaan. Tätä spekuloidaan maailman ensimmäiseksi cocktailiksi. Periaatteessa kyseessä on amerikkalaiseen viskiin tai konjakkiin lisätty sokeri/siirappi ja aromaattinen katkero. Tämä sekoitus tarjoillaan lasissa, jossa on huljuteltu tilkka absinttia.

Kokemuksena Sazerac oli mielenkiintoinen, mutta sitemmin olen vakiintunut vanhanaikaiseen eli Old-fashionediin, myöskin erääseen niin sanotuista maailman ensimmäisistä cocktaileista. Kyseessä on periaatteessa Sazerac ilman absintilla pinnoitettua lasia. Makueroa Sazeraciin ei mielestäni liioin huomaa.

Olen himoinnut tätä viiniä siitä asti, kun yllätyksekseni löysin sen Tampereen Kuninkaankulman K-Supermarketista. Kyseessä on siis 4,5% Moscato D'Asti jälkiruokaviini. Tällaisia kunnollisia vähäalkoholisia viinejä soisi myytävän enemmänkin ruokakaupoissa.

Kun näin, että pulloja oli enää yksi jäljellä, en voinut enää lykätä ostosta. Olen aiemmin maistanut muutamaa Moscato D'astia, eikä niiden yltiömäisestä aromista voi olla pitämättä. Odotin samaa kuplivaa hedelmäisyyttä tältä viiniltä, mutta luvassa olikin jotain hieman erilaista.

Tuoksu on hedelmäinen ja hyvin sokerinen. Maku on samaten erittäin makea sekä hunajainen ja meloninen. Maussa on kuitenkin jonkinlaista raskautta, joka saattaa johtua iästä: 2003 vuoden jälkiruokaviini olisi ehkä ollut parhaillaan muutama vuosi sitten. Tässä viinissä ei myöskään ole yhtä paljon hiilihappoja kuin esimerkiksi Alkon Moscato D'Asteissa. Kuplia olisi toivonut lisää, ne olisivat saattaneet tasapainottaa viinin hieman epämielyttävää raskasta ja tasaista suutuntumaa.

Kaiken kaikkiaan viini ei lunastanut kaikkia odotuksiani, mutta kun lähikaupasta löytyy jotain tällaista erikoisuutta, ei siitä voi olla pitämättä.

Katselin viime viikolla teemalta vanhan kokkiohjelman Patakakkosen jaksoa Silakkaruokia. Huomioni herätti, kun kokit muistelivat nauriin kuorista tehtyä juomaa, joka oli nimeltään sieppo.

Kumpikaan kokeista ei meinannut enää muistaa juoman nimeä, mutta kummatkin muistelivat sitä lämmöllä. Ilmeisesti sieppo ei siis ollut kuvauksen aikana noin 70-luvullakaan enää millään tavoin yleinen juoma. Myöskään ahkerasta googlauksesta huolimatta en löytänyt tästä salaperäisestä juomasta mitään tietoa.

Mitä sieppo sitten on? Tietysti mieleeni nousi heti kuva ehkä imelletyistä nauriinkuorista hapattamalla käytetystä miedosta alkoholijuomasta. Jos nauriista olisi tällä tavoin käytetty juomaa, voisi kyseessä olla mahdollisesti hyvin vanha juomaperinne, sillä naurista on viljelty Suomessa jo erittäin kauan.

Aion yrittää etsiä sieposta vielä lisätietoa. On hermoja raastavaa kuvitella mitä kaikkea perinteisestä ruoka- ja juomakulttuurista voi olla jo menetetty, jos siepostakaan ei löydä (netistä) enää mitään mainintaa. Ehkä vierailu kansallisarkistoon voisi auttaa.

Olen viime aikoina kiinnostunut erilaisista miedosti käyneistä botanisista juomista, sillä ne tarjoavat halpoja harjoitteluprojekteja, joiden epäonnistuminen ei jää harmittamaan. Näiden juomien kanssa voi helposti kokeilla esimerkiksi lämpötilojen tai raaka-aineiden vaikutusta makuun ja käymiseen.

Erityisesti olen ihastunut inkivääriolueen ja sen vahvaan tuliseen makuun. Oikean kuvan juomasta saadakseen kannattaa kokeilla Fentimansin Ginger Beeriä ja jättää Schweppesin ja muiden vastaavien laimeat sokeriset litkut hyllyyn. Inkivääriolut tehdään hapattamalla paljolti hapantaikinan tyyliin. Lisää pulloon tai lasipurkkiin joka päivä teelusikallinen tai pari sokeria tai hunajaa sekä muutama ruokalusikka raastettua inkivääriä, sekoita, ja noin viikossa juoman pitäisi olla valmista. Kun käyttää hunajaa, kannattaa se liuottaa kiehautettuun veteen, jotta bakteerit kuolevat ja juoma käy nopeammin. Valmis juoma siivilöidään pulloon ja jatketaan juuren ruokkimista.

Inkivääriolut on loistavaa janojuomaa kesäisin ja se myös sopii hyvin erilaisiin drinkkeihin, esimerkiksi konjakin tai calvadosin pariksi. Lisäksi juuresta saa villihiivaa myös muihin projekteihin!