Search
Archives
-
▼
2014
(5)
- ► heinäkuuta (2)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (1)
-
►
2012
(12)
- ► marraskuuta (1)
- ► heinäkuuta (1)
- ► toukokuuta (3)
- ► huhtikuuta (2)
- ► maaliskuuta (1)
Tässä muutamia kevään cocktailkokeiluita.
Ensinnäkin kaksi versiota välimerellisestä cocktailista
Maailmalla on taidettu puhua jo vuosia cocktail-renessanssista. En tiedä ovatko trendin aallot vihdoin lyöneet Suomeen, olenko auttamattomasti jäljessä juomakulttuurin kehitysvaiheista, vai onko tutkimusteni luonnollinen kulku vihdoin johtanut myös cocktailien pariin, mutta tunnustan, että näitä on tullut viime aikoina nautittua.
Pitkistä drinkeistä olen päätynyt modifoitujen Gin & tonicien kautta vihdoin klassikkococktaileihin. Niissä olen hurahtanut kaikista alkeellisimpiin juomiin – niihin, mitä hädin tuskin voi nykyisten pitkien drinkkien aikakautena kutsua muuksi kuin sotketuksi viinaksi.
Ensin kokeilin Sazeracia jäljitellen alkuperäistä reseptiä parhaani mukaan. Tätä spekuloidaan maailman ensimmäiseksi cocktailiksi. Periaatteessa kyseessä on amerikkalaiseen viskiin tai konjakkiin lisätty sokeri/siirappi ja aromaattinen katkero. Tämä sekoitus tarjoillaan lasissa, jossa on huljuteltu tilkka absinttia.
Kokemuksena Sazerac oli mielenkiintoinen, mutta sitemmin olen vakiintunut vanhanaikaiseen eli Old-fashionediin, myöskin erääseen niin sanotuista maailman ensimmäisistä cocktaileista. Kyseessä on periaatteessa Sazerac ilman absintilla pinnoitettua lasia. Makueroa Sazeraciin ei mielestäni liioin huomaa.
Puoli pulloa (0,75l) Gastropubin 2010 pantua nimikko-olutta maisteltiin 27.8.2012 paikanpäällä rennossa ilmapiirissä. Ensinnäkin voisi mainita, että tämä olut eroaa 8% alkoholipitoisuudellaan huomattavasti ainakin perintesistä miedoista saisoneista. Heti alussa tuoksusta kävi ilmi, että nyt ollaan tekemisissä jonkin täysin uudenlaisen oluen kanssa – varsinkin kun en ensin tiennyt oluen mausteisuudesta. Tuoksusta löytyi lähes esterimäistä paksua ja hieman esanssista hedelmäistä sävyä, lähinnä persikkaa ja häivähdys sitruunaa. Mieleeni juolahti tämän tästä markettien persikkajääteet, vaikka tuoksu oli toki huomattavasti luonnollisempi ja monipuolisempi. Maussa oli erikoista paksuutta, joka tuntuikin sopivalta hieman vanhemmalle oluelle ja kävi loogisesti yhteen 'esterimäisyyden' kanssa. Kaiken kaikkiaan olut oli erittäin mukava uusi tuttavuus loppukesän illalle, siitä löytyi sopivaa paksuutta ja alkoholia näille jo viilenneille päiville.
Pienen googletuksen jälkeen sain selville, että oluen mausteena ovat toimineet ainakin sitruuna ja mustapippuri humalan lisäksi.
Berliner Weisse
Lasiin kaatuu kevyt ja nopeasti katoava vaahto, jonka alta paljastuu happaman oluen kirpeähkön hedelmäiset sävyt. Maku antaa ensituntumalta mukavan happaman puraisun, jota seuraa hyvin vaalean oluen ohraiset ja puhtaat jälkimaut. En oikeastaan erota tästä mitenkään erityisen vehnäisiä sävyjä, pikemminkin mieleen tulee peruslager. Ensivaikutelman jälkeen olut säilyttää happamuutensa, tuoksun hedelmäiset sävyt ja kevyen viljaisuuden, joskin voimakasta jälkimakua on enää turha toivoa makunystyröiden turtumisen vuoksi. Mietona oluena Berlineristä voi lähes aistia suutuntuman turhankin vetisyyden, mutta onneksi happamuus tuo olueen tarvittavaa rakennetta.
Berliner kiinnostaa kovasti saksalaisena happamana oluena, mutta harmillisesti se tuskin yltää yhtä diipille tasolle kuin Belgian happamat. Ymmärtääkseni Berliner Weisse käytetään normaalin tavoin ja inokuloidaan sitten (laboratorio?)bakteerikannoilla, joskin saatan olla väärässä. Kaipaisin saksalaisilta happamilta (Gose ja Berliner Weisse) samaa käsityön ja taiteen tasoa kuin belgialaisiltakin.
Korenwijn Genever 10 yo.
En muista täysin minkä tuottajan genever tämä oli, veikkaisin Zuidamia (ei ainakaan Bols). Nautittu Tampereella Gastropubissa.
Tuoksusta on täysin turha hakea minkäänlaisia englantilaisen ginin katajasävyjä. Sen sijaan lasista pyörähtelee esiin viskin puusävyjä sekä rommin makeutta varsin miellyttävänä, joskin hieman tylsänä, yhdistelmänä. Luojan kiitos tästä ei myöskään löydy sitä päällekäyvää viljaista pehmeyttä, jota sikunaksi olen kuullut kutsuttavan, joka on niin vahvassa roolissa ikääntymättömissä "Oude" ja "Jonge" genevereissä. Maussa tuosta pyöreästä viljaisuudesta tosin tuntuu tavoittavan pieniä sävyjä. Muuten maku jää makeaksi ja muistuttaa hyvin paljon viskiä – katajan tai muiden mausteiden sävyjä on vaikea erottaa.
Korenwijn-genevereitä on helpompi arvostaa niiden korkeamman mallaspitoisuuden vuoksi. Silti Korenwijnin brändi ei ole mikään merkki puhtaasta mallastisleestä, sillä ilmeisesti Korenwijniksi kutsut geneverit sisältävät 51-70% mallasviiniä ja sokeria aina 20g/litraan asti. Oude ja Jonge sisältävät vielä vähemmän maltaita, Jonge enintään 15% mallasviiniä. Eikö sitten tosiaan ole olemassa genevereitä, jotka olisi valmistettu 100% mallasviinistä vanhan tavan mukaan? Luulisi, että tällaisia korkean luokan tuotteitakin vielä valmistetaan, pitää ottaa asiasta selvää.
Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.