Aikaisemmasta Juhannussahdista jäi paljon juomatta, ja kellarissa lojuneet pullot alkoivat näyttää ensimmäisiä happanemisen merkkejä. Koska tämä erä ei ollut mikään menestys, päätin kokeilla sillä jäätislatun (tyyliin Eisbock) sahdin valmistamista.

Sahdit, joita tuli yhteensä noin 4.5l, pullotettiin 1.5l limupulloihin ja pidettiin pakastimessa, kunnes suurin osa sahdista oli jäätynyt. Tämän jälkeen sahtisohjo siivilöitiin metallisiivilin läpi, ja prosessi toistettiin vielä kertaalleen. Lopulta jäljelle jäi noin 1.5l "tislattua" sahtia.

Nyt kun sahdit ovat saaneet tasaantua viitisen kuukautta, on maistamisen aika. Tuoksussa on samaa hyvin paksua hedelmäisyyttä, joka tuo jostain syystä mieleeni aina jääteen. Ei tämä toki jääteetä muistuta laisinkaan, mutta kenties tuoksussa on samaa esanssimaisen paksua olemusta. Nyt kun (ominais)tuoksuun on jo tottunut, alkaa se vaikuttamaan oikeastaan jopa nautinnolliselta. Hedelmäisyyden lisäksi tuoksuu lievä ohraisuus ja alkoholi.

Maultaan sahti on väkevä ja paksu, ei kuitenkaan erityisen makea. Alkoholi puraisee heti ja jää lämmittämään nielua vielä pitkäksi aikaa kulauksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan makuunkin voi siis olla ihan tyytyväinen, vaikkei tätä kylmiltään 33cl pulloa kiskoisikaan!

Sitten suureen kysymykseen, eli mikä on juoman alkoholipitoisuus? Ottaen huomioon, että alkuperäinen sahti oli noin 8% ja verraten aikaisempiin makukokemuksiin, veikkaisin tämän jääsahdin olevan 12-15% vahvuista (varovaisempi haarukka olisi 10-15%). Mielestäni tämä kuitenkin ylittää selkeästi 10%, sillä polte suussa on sen verran voimakas.

Tuoksu on erittäin, erittäin vahvan humalainen. Melkeinpä tätä sanoisi humalaviiniksi ohraviinin sijasta! Maultaan olut on samaten hyvin humalaisen konsentroitunut, humala on aistittavissa eräänlaisena erillisenä mehukkaana kerroksenaan oluen rungon päältä. Erityinen piirre tässä oluessa on myös sen tiivis, voimakas ja sulava hiilihappoisuus. Ikään kuin neste olisi täysin mitä pienimmillä hiilihaponkuplilla kyllästetty. Hapokkuudella on myös hyvä kestävyys, sillä vaikka vain kolmasosa oluesta seisoi vuorokauden pelkällä korkilla peitetyssä pullossa, hiilihapot eivät tunnu juurikaan vähentyneen. Tiiviillä hapokkuudella on ainakin se hyvä puoli, että se tasoittaa vahvan humalaisuuden ja painavan olutpohjan eroa sitomalla niitä yhteen. Lisäksi hapokkuus tasoittaa ja säestää humalan kitkeryyttä, josta suuri osa silti muuttuu hallitsemattomaksi karvaudeksi, joka tuntuu vielä pitkään maun jälkeen. Kenties iätys onnistuisi haihduttamaan tätä jopa hieman hallitsematonta humalaisuutta? Itse mausta on vaikea sanoa; humalaisuus hallitsee, suutuntuma on keskipaksu ja alkoholin polte erottuu selvästi.

Sahtivierteen jämät, jossa on sekaisin hieman mäskistä valuteltua tippua sekä päävierrettä. Sahti mäskätty saunassa kolmella kastolla ja miedolla katajoinnilla, tällä kertaa kivittäminen jätettiin kokonaan väliin. Suurin osa vierteestä on paraikaa käymässä kriek-sahdiksi, ja nämä jämät käytettiin lasipullossa jääkaapissa.

Tuoksu hedelmäinen, kirkas, miedon hernekeittomainen – tällaista sahdin sietäisikin olla. Maussa on sopiva puraisu hiilihappoa, jota seuraa vahva maltaisuus, hyvin ohrainen ja muromainen maltaisuus. Mikä parasta, tässä ei juurikaan ole viitteitä siitä vääntyneisyydestä, jota juomiini usein livahtaa. Tosin onhan tippu saanut seistä jääkaapissa kaksi viikkoa, jolloin juoman odottaisikin jo tasaantuneen. Suutuntumassa on vähemmän sitä klimppimäistä paksuutta ja jauhoisuutta, joka saa usein sahtikestit jäämään ensimmäiseen lasilliseen. Kyllä tässä eräänlaista pörröisyyttä on, mutta se jää suun reunamille. En kuitenkaan liian hätäisesti vetäisi johtopäätöstä, että kevyempi suutuntuma johtuu kylmäkäyttämisestä, sillä vierteen heikkous on varmasti vaikuttanut asiaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan ei yhtään pahempi juoma, ei lainkaan niin heikon tuntuinen kuin luulisin. Kenties tämä on jotain keskioluen tasoa?

Puoli pulloa (0,75l) Gastropubin 2010 pantua nimikko-olutta maisteltiin 27.8.2012 paikanpäällä rennossa ilmapiirissä. Ensinnäkin voisi mainita, että tämä olut eroaa 8% alkoholipitoisuudellaan huomattavasti ainakin perintesistä miedoista saisoneista. Heti alussa tuoksusta kävi ilmi, että nyt ollaan tekemisissä jonkin täysin uudenlaisen oluen kanssa – varsinkin kun en ensin tiennyt oluen mausteisuudesta. Tuoksusta löytyi lähes esterimäistä paksua ja hieman esanssista hedelmäistä sävyä, lähinnä persikkaa ja häivähdys sitruunaa. Mieleeni juolahti tämän tästä markettien persikkajääteet, vaikka tuoksu oli toki huomattavasti luonnollisempi ja monipuolisempi. Maussa oli erikoista paksuutta, joka tuntuikin sopivalta hieman vanhemmalle oluelle ja kävi loogisesti yhteen 'esterimäisyyden' kanssa. Kaiken kaikkiaan olut oli erittäin mukava uusi tuttavuus loppukesän illalle, siitä löytyi sopivaa paksuutta ja alkoholia näille jo viilenneille päiville.

Pienen googletuksen jälkeen sain selville, että oluen mausteena ovat toimineet ainakin sitruuna ja mustapippuri humalan lisäksi.

Tämän sahdin kanssa kaikki näytti ensin menevän täysin päin honkia – aioin tosissani useampaan otteeseen heittää koko satsin viemäristä alas. Ensin mäski piti jakaa useampaan astiaan, koska se ei mahtunut täysin alkuperäiseen saaviin. Sitten siivilä ei toiminut, koska en tajunnut rakentaa välipohjaa astiaan. Tästä seurasi loputtomia mäskin ja vierteen siivilöimisen ja astiasta astiaan siirtämisen helvetillisiä kierroksia, joista viimein sain valuteltua irti noin 8l vierrettä. Laitoin erän käymään ja valmistin seuraavana päivänä vielä noin 5l paremmin toteutettua vierrettä jatkoksi (lähes erään sahtireseptin mukaan, josta todennäköisesti lisää myöhemmin). Lisäsin uuden vierrepanoksen jo käyvään sahtierään, ja kohina kävi lujaa pari vuorokautta.

Juhannukseksi pullotettu sahti oli kerinnyt lepäämään kellarissa vain viikon, ja sen kyllä huomasi. Sahti oli erittäin kitkerää, mielessäni pelkäsin ja odotin ennenaikaista happamista kaikkien epäonnistumisten vuoksi. Kyllä sitä joi, maussa ei vain ollut sitä banaanista makeutta ja kokonaiskuva jäi hyvin agressiivisen teräväksi. Viikon päästä maistettuna sahti on kuitenkin täysin muuttunut: nyt maussa on makeutta, tuoksussa monipuolista hedelmäisyyttä ja kitkeryyskin tulee hyvin pehmeästi maun lopussa. Lisäksi tuoksussa on eräänlaista piparkakkumaista mausteisuutta, jonka johdan ehkä vierteen kivittämisestä. Suutuntuma on paksu, mutta kirkkaampi eikä niin jauhoinen kuin Finlandia sahdissa. Kaikin puolin tähän voi olla ihan tyytyväinen. Opetuksena ottakaamme siis, ettei kannata heivata vierrettä kesken kaiken, vaikka prosessi tuntuisi menevän kuinka pahasti pieleen! Lisäksi tämä sahti osoittaa, ettei käymisastian varittaminen ole kaikki kaikessa. En nimittäin puhdistanut puusaavia millään tavalla: viimeisen käymiskerran jälkeen ainoastaan hankasin saavin puhtaaksi kylmällä vedellä. Silti sahti ei ole kahden viikon kellaroimisen jälkeen yhtään sen happamampi kuin kliinisemminkään valmistettu sahti.

Berliner Weisse
Lasiin kaatuu kevyt ja nopeasti katoava vaahto, jonka alta paljastuu happaman oluen kirpeähkön hedelmäiset sävyt. Maku antaa ensituntumalta mukavan happaman puraisun, jota seuraa hyvin vaalean oluen ohraiset ja puhtaat jälkimaut. En oikeastaan erota tästä mitenkään erityisen vehnäisiä sävyjä, pikemminkin mieleen tulee peruslager. Ensivaikutelman jälkeen olut säilyttää happamuutensa, tuoksun hedelmäiset sävyt ja kevyen viljaisuuden, joskin voimakasta jälkimakua on enää turha toivoa makunystyröiden turtumisen vuoksi. Mietona oluena Berlineristä voi lähes aistia suutuntuman turhankin vetisyyden, mutta onneksi happamuus tuo olueen tarvittavaa rakennetta.

Berliner kiinnostaa kovasti saksalaisena happamana oluena, mutta harmillisesti se tuskin yltää yhtä diipille tasolle kuin Belgian happamat. Ymmärtääkseni Berliner Weisse käytetään normaalin tavoin ja inokuloidaan sitten (laboratorio?)bakteerikannoilla, joskin saatan olla väärässä. Kaipaisin saksalaisilta happamilta (Gose ja Berliner Weisse) samaa käsityön ja taiteen tasoa kuin belgialaisiltakin.

Korenwijn Genever 10 yo.
En muista täysin minkä tuottajan genever tämä oli, veikkaisin Zuidamia (ei ainakaan Bols). Nautittu Tampereella Gastropubissa.

Tuoksusta on täysin turha hakea minkäänlaisia englantilaisen ginin katajasävyjä. Sen sijaan lasista pyörähtelee esiin viskin puusävyjä sekä rommin makeutta varsin miellyttävänä, joskin hieman tylsänä, yhdistelmänä. Luojan kiitos tästä ei myöskään löydy sitä päällekäyvää viljaista pehmeyttä, jota sikunaksi olen kuullut kutsuttavan, joka on niin vahvassa roolissa ikääntymättömissä "Oude" ja "Jonge" genevereissä. Maussa tuosta pyöreästä viljaisuudesta tosin tuntuu tavoittavan pieniä sävyjä. Muuten maku jää makeaksi ja muistuttaa hyvin paljon viskiä – katajan tai muiden mausteiden sävyjä on vaikea erottaa.

Korenwijn-genevereitä on helpompi arvostaa niiden korkeamman mallaspitoisuuden vuoksi. Silti Korenwijnin brändi ei ole mikään merkki puhtaasta mallastisleestä, sillä ilmeisesti Korenwijniksi kutsut geneverit sisältävät 51-70% mallasviiniä ja sokeria aina 20g/litraan asti. Oude ja Jonge sisältävät vielä vähemmän maltaita, Jonge enintään 15% mallasviiniä. Eikö sitten tosiaan ole olemassa genevereitä, jotka olisi valmistettu 100% mallasviinistä vanhan tavan mukaan? Luulisi, että tällaisia korkean luokan tuotteitakin vielä valmistetaan, pitää ottaa asiasta selvää.

Jokainen oluttyyppeihin tarkemmin tutustunut on todennäköisesti kuullut legendaarisista belgialaisista villihiivalla ja muilla organismeilla käytetyistä oluista, kuten lambicista ja Flanders Redistä. Hyvin usein samassa yhteydessä toistetaan totuttuun tapaan väitettä, jonka mukaan villioluita ei voi tehdä muualla kuin Belgiassa. Vaikka onkin totta, että täysin samanlaista olutta, esimerkiksi todellista lambiccia, ei voi Belgian ulkopuolella valmistaa, on väite erittäin harhaanjohtava kuten myös erittäin väärässä.

Ensinnäkin on muistettava, että kaikki hiiva (en tosin ole täysin varma nykyisistä laboratoriokannoista) on alunperin kaapattu jostain ns. villinä. Ilma on täynnä hiivasoluja, ja varsinkin tiettyihin vuodenaikoihin hiivan kaappaaminen esimerkiksi vierre-erään tai hapantaikinaan käy helposti. Lisäksi hiivaa esiintyy luonnollisesti monien hedelmien, kuten viinirypäleiden ja omenien, pinnassa sekä ainakin tiettyjen kukkien medessä, josta se kulkeutuu hunajaan.

Suomessakin spontaania käymistä ja villihiivaa on luonnollisesti käytetty pitkään. Ilmeisesti varsinkin Itä-Suomessa vierre on jätetty käymään itsekseen puusaaviin/-tynnyriin tai käyminen on saatettu aloittaa esimerkiksi hapantaikinalla (Räsänen 1977). Kalevalasta löytyy lisäksi kuuluisa ja usein siteerattu maininta siitä, kuinka hääolut laitettiin käymään karhun syljellä. Ymmärtääkseni sitaatti on kuitenkin ymmärretty väärin, sillä runossa nimen omaan mainitaan, ettei sylki auttanut ja olut kävi vasta kun haettiin hunajaa/mettä (http://runeberg.org/kalevala/20.html). Sylki toimii ainakin mäskäämisaineena, mutta en ole täysin varma sisältääkö se lainkaan itse hiivaa.

Toisaalta villihiivan ja kultivoidun hiivan raja on kovin epämääräinen; missä vaiheessa hiiva muuttuu kaapatusta villikannasta pelkäksi 'talon hiivaksi'? Näinä päivinä eron voi ehkä helpoiten tehdä laboratoriokantojen ja kaapattujen/talon kantojen välille.  Hiiva kuitenkin muuttuu jatkuvasti, joten vaikka käyttäisi oluensa puhtaalla hiivalla ja mahdollisimman steriileissä olosuhteissa, tulee hiivakanta mukautumaan ympäristöönsä käymisen aikana.

Usein villioluista puhuttaessa käytetään synonyyminä termiä hapan olut, joskin hieman harhaanjohtavasti. Villihiivassa on aina mukana myös muita bakteereita, jotka hapantavat olutta, mutta happamuuden määrä voi vaihdella runsaasti ja muuttua ajan myötä. Lisäksi myös puhtailla hiivakannoilla käytetty olut voi helposti hapantua, jos ei valmistusprosessin steriiliydestä ole huolehdittu riittävän tarkasti. Kaikki villihiivalla tai vaikkapa avoimissa astioissa käytetty olut ei kuitenkaan ole hapanta, ei ainakaan nuorena. Ajan kanssa bakteerien toiminta voi lisätä happamuutta jo käyneissä oluissa – tämän ilmiön voi todeta esimerkiksi sahdin hapantumisessa.

Erityisen kiinnostavaa on se, että Suomessa (varsinkin idässä) käymisestä on vanhastaan puhuttu happamisena (Räsänen 1977). En ole vielä itse päässyt valmistamaan taaria vanhan ajan malliin, mutta se on ehdottomasti yksi asia, johon täytyy tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota. Pitää selvittää missä määrin Suomen 'happamat oluet' todella ovat happamia.

Tämä projekti on ollut minulle jonkinlainen virstanpylväs, initiaatio. Kyseessä on siis alunperin noin 8% laskettu alen ja hunajaviinin sekoitus eli braggot. Tärkeän ja merkityksellisen tästä erästä teki kotimaisesta kuusesta valmistettu käymisastia ja siivilä, joita aion jatkossa pääasiassa käyttää seuraaviin projekteihin.

Ensin valmistettiin ale-pohja, siis 3kg sahtimaltaista saunassa mäskättyä sahtia. Mäskäsin vakiintuneeseen tapaani kolmella kastolla, viimeinen vesi oli katajoitu. Lopuksi vielä "keitin" vierrettä takassa hehkuviksi lämmitetyillä kuumilla kivillä. Harmikseni kiviä oli hieman liian vähän, enkä saanut vierrettä kunnolla kiehumaan. Kivien ympäriltä vierre kuitenkin kiehui, ja koska sekoitin nestettä jatkuvasti pohjan palamisen pelossa, luulen saaneeni nesteen läpikotaisin kuumennettua. Sen jälkeen vierre suodattettiin rei'itetyn puuämpärin ja katajanoksien läpi. Vierteen jäähdyttyä sekaan liuotettiin noin 2.5kg teiskolaista hunajaa.

Braggot kävi pelkällä heppoisella kannella peitettynä noin kaksi viikkoa, joka tarkoittaa myös sitä, että hiilihappoja juomalta oli enää turha odottaa. Hetken päähänpistona heitin kahdeksi viimeiseksi päiväksi vielä muutaman palan sekä pehmeää että kovettunutta pihkaa juoman sekaan.

Aikaisemman braggot-kokemuksen perusteella osasin odottaa noin 1.5-2kk ennen ensimmäisen pullon avaamista. Varsinkin huurteisena väri on oikean kauniin kuparinen, tuoksu vahvan aromaattinen, mutta hieman epämääräinen. Tuoksu muistuttaa vahvasti viime braggottia; makea, parfymaattinen, mutta silti ensivaikutelmalta ohut tuoksu, jota on erittäin vaikea kuvailla ja joka vaatii hieman totuttelua. Maku alkaa alkoholin tujauksella, mutta muuttuu nopeasti yhtä epämääräisen makeaksi ja loppuu selkeään makeuteen. Välistä löytää silloin tällöin ohraisuutta/maltaisuutta sekä valkoviinin kuivaa hedelmäisyyttä.

Makeus häiritsee minua suunnattomasti. Tiedän, että sahti on vahvanakin makeaa, mutta olen kuullut hunajaviinin olevan loppuun käyneenä useimmiten kuivaa. Toisaalta braggot oli varmasti käynyt loppuun, sillä puolentoista kuukauden pullossa seisomisen jälkeenkään hiilihapoja ei enää esiintynyt. Jotkut hiivat taas yksinkertaisesti eivät kestä korkeaa alkoholipitoisuutta, joten braggottiin olisi voinut jäädä käymätöntä sokeria hiivan vuoksi. Tämä vaihtoehto vaikuttaa todennäköisimmältä, sillä alunperin 17l 8% erä valmistui ehkä noin 10-11% vahvuisena ja 13-15 litraisena. Mittasin hydrometrillä valmiista tuotteesta noin 1.020 ominaispainon, joten hieman jälkiruokaviinimäiseksi tämä vielä jäi. Netin laskuri Beer Calculus ennusti siis lopputuloksen melko tavalla oikein.

1.7.2012
Braggotti on muuttunut aika lailla viime kuukausina. Jälkikäyminen pullossa on tuonut juomaan mukavasti hiilihappoa, mutta minkäänlaista happamaa makua ei vielä ole havaittavissa. Tuoksu on miedon kukkainen ja makea, ei enää niin ylilyövän parfyymimainen kuin alussa. Maku on samoin muuttunut miedommaksi, lisäksi se on kuivempi kuin aikaisemmin. Hiilihapot korostavat kuivuutta, tehden tästä aika mieluisan juoman kylmänä nautittuna. Tuntuu siltä, että pikkuhiljaa hunajan sävyt ovat kuoriutuneet esiin sekä tuoksussa että maussa, tähän voi olla jo tyytyväinen :). 

Päätin rykäistä vapuksi hieman perinteestä poikkeavaa simaa. Tässä resepti:

500g fariinisokeria
0.5dl kuusenkerkkäsiirappia (valmis kaupasta)
kourallinen humalaa
limeä

Keittelin humalaa noin 30 min koko vesimääräässä, mikä osoittautui virheeksi, sillä keitetyllä vierteellä kesti kauan aikaa jäähtyä. Olisi ollut parempi liuottaa ensin sokeri ja/tai siirappi puoleen vesimäärään ja kiehauttaa humalat siinä ennen lopun viileän veden lisäämistä.

Luultavasti siirapin vuoksi käyminen kesti hieman kauemmin, noin 7-9pv  huoneenlämmössä. Luulin monasti siman olevan jo valmis, sitten saikin kuunnella komeita pamauksia kun korkkia epähuomiossa alkoi availemaan. Kiintoisaa kyllä, hiiva ei missään vaiheessa muodostanut pysyvää vaahtoa pinnalle; heiveröinen ja hajanainen vaahtokerros ilmestyi kyllä päiväksi, mutta katosi yhtä nopeasti.

Tuoksultaan sima oli lähes normaali. Pientä ksylitolimaista/esanssista makeutta esiintyi kuusenkerkkäsiirapin vuoksi. Maku oli muuten aivan tavallinen, mutta maun lopussa esiintyi lievää kitkeryyttä humalista. Kaikkiaan maku ja tuoksu olivat melko häiritseviä, luullakseni ainakin niille, jotka eivät tienneet valmistusmateriaaleista tarkemmin. Varsinkin pieni kitkeryys lopussa herättää varmasti helposti epäilyksiä, jos ei tiedä humalista.

Seuraavaksi sitten hieman kunnianhimoisemmasta "simasta" eli hunajaviinin/metun (mead) ja oluen sekoituksesta, braggotista!

-50% Lahden sahtimaltaita, 50% tamperelaista tattarihunajaa
-Lähdevettä Tahmelan pikkulähteestä
-Katajaa

Tämä oli ensimmäinen braggot eli hunajaviinin ja oluen sekoitus, jota kokeilin. Braggot on ollut ainakin Englannissa suosittu historiallinen juoma, lisäksi sitä on valmistettu myös Pohjoismaissa, joskin en tiedä missä määrin. Ainakin Englannissa on toisinaan ollut tapana valmistaa braggot yksinkertaisesti sekoittamalla puolet hunajaviiniä ja puolet olutta.

Olut määritellään usein braggotiksi vain jos sen sokereista vähintään puolet on peräisin hunajasta. Tähän erään valitsin tattarihunajan, sillä päättelin sen viljaisuuden sopivan hyvin yhteen oluen kanssa. Olutpohjaksi valmistin erän heikkoa sahtia, jonka mäskäys suoritettiin saunassa kolmella kastelulla. Käytin katajaa mäskin siivilöinnin lisäksi myös veden maustamiseen keittämällä muutamia oksia vedessä ennen mäskäämistä. En keittäny hunajaa kuten jotkut suosittelevat, vaan liuotin hunajan sahtiin vierteen jäähdyttyä. Tällä pyrin lähinnä säilyttämään hunajan aromit, ravintoaineet ja luonnollisen villihiivan.

Käyttäminen tapahtui 5l lasipurkissa pelkkä posliinikippo kantena. Hiivana käytin saman tamperelaisen tilan aiemmasta hunajasta kultivoitua villihiivaa. Hunajan vuoksi käyminen kesti kauemmin kuin sahdilla: viikko olisi ollut optimaalinen, mutta jouduin pullottamaan valitettavasti jo muutamaa päivää aikaisemmin.

Aloitin maistelemisen noin kahden viikon kuluttua, mutta kesti vielä 1-2kk ennen kuin maku pehmentyi nautittavaksi. Tattarihunajan voimakas viljaisuus ja epämääräinen savuisuus olivat alussa hyvin epämiellyttäviä. Sittemmin braggot on tasaantunut virkistäväksi ja hienovaraisen viljaiseksi juomaksi, jonka suurin ongelma on liian vetinen suutuntuma. Vetisyys johtuu todennäköisesti siitä, että tein oluesta vain n. 5% vahvaa, jolloin pohjaksi valmistettu olut oli erittäin heikkoa eikä tarjonnut sopivaa rakennetta juomalle. Seuraavasta erästä laskeskelinkin n. 10% vahvuista.

Tätä blogia tuskin olisi ilman teetä, joten lienee ainoastaan sopivaa pohtia lyhyelti tee- ja olutkulttuurin välisiä eroja.

Oluen tutkiminen ja harrastaminen eroaa tietysti monin tavoin teeharrastuksesta. Näin Suomesta käsin olutharrastajalla on käsittämättömän paljon suurempi mahdollisuus osallistua kulttuurin toiminnan eri tasoihin, varsinkin tuotantoon. Kun suomalainen teenjuoja voi vain uneksia teenviljelystä ja prosessoinnista, parhaimmillaan paahdella ja iättää omistamiaan teelaatuja, pystyy olutharrastaja halutessaan aloittamaan työnsä aina ohran viljelystä ja villihiivan kaappaamisesta. Tähän liittyy oluen paikallisuus, joka on yksi kyseisen kulttuurin kiehtovimmista piirteistä. Suomella on nimittäin pitkä ja kunniakas (joskin lähes unohdettu) oluthistoria, ja tutkittavaa riittää vaikka koko loppuelämäksi, etenkin jos on valmis selaamaan läpi eri arkistoja sekä tutkimaan esimerkiksi Suomen ja lähikansojen kulttuuria ja historiaa myös tarkemmin.

Toiseksi olutta koskevaa tai ainakin läheltä liippaavaa lähdemateriaalia on saatavilla moninverroin enemmän ilman, että joutuu opiskelemaan (lukuisia) aasialaisia kieliä. Suomenkielisenä omaa lisäksi sen edun, että pystyy lukemaan ainakin englanninkielisiä, suomalaisia, virolaisia ja pohjoismaisia tekstejä, eikä muidenkaan indo-eurooppalaisten kielten opiskelu pitäisi olla yhtä vaativaa kuin jonkin aasialaisen kielen.

Toisaalta olutkulttuurista puuttuu jotain teen hienouksia. Ainakaan yhtä selvää ja laajasti hahmotettavaa filosofista tai esteettistä kulttuuria ei tunnu olevan löydettävissä. Tuskin edes Belgiasta löytyy yhtä selkeää kulttuurista tietoisuutta oluen parista kuin teen ympäri maailmaa. Oluesta kyllä kirjoitetaan paljon, mutta tekstit tuntuvat ainakin ulospäin keskittyvän lähinnä oluenpanon historiallisiin/kokeellisiin seikkoihin. Kulttuurin puute tai piiloisuus on harmillista, sillä ei tarvitse lukea pitkälle ymmärtääkseen, kuinka valtavasti eläväisempi ja värikkäämpi olut- ja alkoholikulttuuri on ollut ennen teollisen standardoitun oluen syntymistä.

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi oluen harrastaminen ajautuu lähes välttämättä eri suuntaan kuin teen. Kirjoitukset teestä taipuvat helposti filosofis-esteettiseen malliin, kun taas olut painottaa historiallisempaa tutkimusta.